Eppu juoksi Aurajoen päästä päähän
Syyslomaa voi Aurajoella viettää moneen malliin. Eero-Pekka “Eppu” Seppinen Littoisista päätti juosta joen päästä päähän. Tempauksella hän myös halusi myös huomioida että puhdas luonto ja Aurajoki mahdollistavat sen varrella oleskelun ja viihtymisen. Pari mediaa tarttuikin meidän lähettämään juttuvinkkiin, ja toimittaja jopa lähti mukaan juoksun alkuun.
Hieno saavutus Eppu! Ja kiitos alla olevasta raportista, joka kertoo miten päivä meni.
Aurajokijuoksu 14.10.2024
Kerrotaan, että Aurajoki sai alkunsa jättiläisen kyntäessä härillä, jotka kiiliäisten pistoista kimpaantuneina karkasivat kohti etelää aura perässään. Toisen legendan mukaan Aurajoki sai alkunsa Oripään vanhainkodin toisen kerroksen vessasta.
Itse tartuin härkää sarvista ja lähdin selvittämään, voisiko tämän joen juosta päästä päähän maisemista nauttien ja samalla omia rajoja hakien. Ajauduin juttusille Aurajokisäätiön toiminnanjohtaja Eelin Hoffström-Çagiranin kanssa ja pian olinkin jo Auran aaltojen aamussa keskustelemassa Ville Klamin kanssa haasteestani sekä Aurajoen kulttuurimaisemasta ja sen virkistyskäytöstä.
Syysloma koitti ja varhain maanantaiaamuna ajoin pimeässä kohti Oripäätä piilottaen matkalla pari huoltojemmakassia puun ja bussipysäkin taakse. Unta oli alla vain 4,5 tuntia, mutta ainakin sää lupaili hyvää.
Kahdeksan maissa Ylen toimittaja Karri Laihonen saapui sovittuun paikkaan Oripäähän ja lähdimme yhdessä etsimään Aurajoen alkulähteitä melko epäselvää metsäpolkua pitkin. Tilanne oli jotenkin absurdi ja koominen. Olin yhtäkkiä jo toista kertaa suorassa radiolähetyksessä ja samalla samoilimme mikrofonia kantavan Karrin kanssa metsässä kompastellen välillä kaatuneisiin puihin. Kummeli-matskua, mietin. Väitän, että meillä oli kyllä molemmilla hiton hauskaa tuon yhteisen vajaan tunnin aikana, jonka hän mukanani juoksi.
Pääsimme metsästä pois ja lähdimme kohti Turkua. Pari paikallista huuteli kotioviltaan tsemppejä ja tuosta sai aivan valtavasti buustia. Ainakin joku oli kuunnellut radiota. Oripäästä aina Lietoon asti oli kyllä varsin hiljaista. Yksi pyöräilijä tuli vastaan toivottaen minut tervetulleeksi Pöytyälle. Kiitos! Tämä sama, jo melko varttunut mieshenkilö tuli puoli tuntia myöhemmin ohitseni ollessani bussipysäkillä huoltotoimissa. Vaihdoin täydet pullot eteen tyhjien tilalle ja otin takin pois. Keli oli kyllä lähes täydellinen. Shortsit jalassa, mutta pipo ja hanskat kuitenkin päällä. Tämän pöytyäläisen herrasmiehen kanssa vaihdoin muutaman lauseen ja jälleen sain voimia. Hän oli tarkkaan seurannut jopa kilometrivauhtiani, joka nyt maantiellä oli ollut alta kuuden minuutin.
Riihikoskella poikkesin maantieltä kolmisen kilometrin ajaksi aivan joenvartta kulkevan luontopolun ajaksi. Tervetullutta vaihtelua, vaikka sukat kastuivatkin. Joki kulki aivan vierelläni.
Auraa lähestyessäni aloin tuntea jonkinlaista väsymystä. Piti ottaa kuva Puhon siltaa ylittäessä, mutta ei kiinnostanut eikä jaksanut. Laskin kilometrejä ensimmäiseen huoltojemmaan, joka lopulta tuli vastaan Kuuskosken sillan jälkeen. Banaani suuhun, pullojen täyttö ja energiat saataville juoksuliivin etuosaan. Viisikin minuuttia huollossa paikallaan aiheutti Vilun tunnetta, joten lähdin rivakasti liikkeelle. Nyt tarvitsisin lisäbuustia jostain, joten päätin ottaa pian korvanapit korville ja laittaa musiikit soimaan.
Yhtäkkiä auto tööttää takanani ja pysähtyy tienreunaan. Autosta hyppää hyvä ystäväni Juuso, joka kertoo liittyvässä seuraan jonnekin Nautelankoskelle asti. Olin sanaton. Parempaa yllätystä ei tähän kohtaan olisi voinut toivoa. Seuraavat noin 1,5 tuntia kuluivat Juuson kanssa turisten ja kilsat taittuivat helpohkosti.
Oikeastaan ainoa fyysinen ongelma oli alati yltyvät kantapääkivut ensin vasemmassa ja lopulta molemmissa jaloissa. Olin tehnyt selkeän virheen pohjallisten valinnassa. Poluilla olisin pärjännyt hyvin, mutta nyt tämä pitkä asfalttijyystö teki kantapäät sen verran kipeiksi, että Turun päässä juoksin välillä ojien puolella saadakseni pehmeää alustaa.
Pian saavuimme toiselle huoltopisteelle Lapinkulmantien ja Vintalantien risteykseen. Siellä odotti kylmä kokis ja muuta täydennystä energiapuolelle. Juuso jatkoi matkaansa Nautelankoskelle ja itse suuntasin kohti Liedon Kirkkotietä.
Ennen kirkkoa vastaan asteli äitini, jonka kanssa juoksin kilometrin verran. En muista meidän juosseen yhdessä koskaan aikuisiällä ja tämä olikin hieno hetki. Myös isäni oli joen varressa ottamassa valokuvia, olemmehan heidän kotiseudullaan. Olihan siellä vielä kolmaskin kannustaja samoilla kohdilla, esimieheni Pekka. Tässä vaiheessa uskalsin jo lupailla, että kyllä tässä maaliin asti mennään. Vaikka sitten kävellen, jos tarve vaatii.
Jatkoin matkaani Vanhalinnaan. Täällä on juhlittu siskojeni häitä. Raskasta oli, mutta nyt oli musiikkia lieventämässä tuskaa. Samalla pystyin kuitenkin nauttimaan vielä maisemistakin. Tulin Ravattulaan. Ylitin joen kävelysillalla. Kohti Halistenkoskea. Täällä juoksin opiskeluaikoina paljon. Nyt oltiin lähellä. Alkumatkan peurat olivat vaihtuneet kaupparobotteihin. Pian näkyi jo Tuomiokirkko.
Loppusuora häämötti edessä. Tästä tulisi tasan 70 kilometrin mittainen juoksu, totesin. Förillä oli perhe odottamassa. Halaukset kaikille! Tehtävä suoritettu!
Aikaa meni lopulta 7.36. Käytännössä juoksin maantieosuudet 10 km/h vauhtia ja polut huomattavasti hitaammin. Kellon mukaan olin kävellyt 22 minuuttia ja ollut paikallani vartin.
Aurajoki on vaihteleva. Se on ruskea, mutta kaunis. Se on vaatimaton, mutta arvokas. Se on merkittävä. Vaalikaamme sitä ja nauttikaamme maisemista, joita se meille tarjoaa aina Oripäästä Turkuun asti.
Haluan kiittää jokaista radion kuuntelijaa, tsemppaajaa ja kannustajaa matkan varrella tai sen jälkeen. Erityiskiitokset Eelin, Ville, Karri, Juuso&Tiina, äiti&isä, Pekka sekä tietysti Hilkka, Pepe, Patrik ja Niki!
Kirjoittanut Eero-Pekka “Eppu” Seppinen
kuva Eppu Seppinen
Jaa artikkeli
